Marja Björk - Poika

”Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka itse tietäisi olevansa elossa ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän.”

Marion eli Makke on aina tiennyt olevansa poika. Perhe yrittää pakottaa Makkea tytöksi ja suojella häntä ulkopuolisilta. Välillä äiti tuntuu tajuavan lastaan ja välillä taas ahdistaa hänet nurkkaan. Naiseksi kasvaminen, pukeutuminen, kaverisuhteet, koulunvaihdot, seurustelu. Muiden nuorten ilon aiheet ja arki ovat Makkelle pelottava temppurata, jolla hän taiteilee yksin.
Poika perustuu Marja Björkin oman pojan kokemuksiin. 

Tämä teos kuvailee koskettavasti kasvamista eri ihmisenä, kuin oikeasti on. Lukukokemuksena se oli vaikuttava ja avartava.

Poikaa on hankala tarkastella samoin kuin muita romaaneja. Toisin kuin aikaisemmat, tämä perustuu todellisuuteen, enkä voi tietää kuinka moni asia on totta, kuinka moni suurenneltua ja niin edelleen. Mietin esimerkiksi, oliko Makken vaikeita kotioloja suurenneltu ja hänen aggressiivisuuttaan korostettu. Toivoin jo lukiessani, etten missään vaiheessa vähättelisi tai loukkaisi Björkin omaa poikaa, kun mietin mikä on totta ja mikä ei. Se ainakin on varmaa, etten ensimmäisen luvun luettuani harkinnut kertaakaan jättäväni lukemista kesken. Vaikka teoksessa ei ollutkaan varsinaista juonta, sen teksti veti puoleensa. Björkin kieli oli uskottavaa ja helppolukuista. Kirja oli nopealukuinen lyhyiden lukujensa ansiosta ja luin sen yhdessä päivässä.

Tämä kirja ei olisi toiminut ilman minä-kertojaa. Makke kertoi oman tarinansa lapsuudesta aikuisuuteen avoimesti ja tiivistetysti. Oli outoa huomata, miten kertojan äänestä tuli lukijalle epäselvä, kun ei ollutkaan yksiselitteisesti kysymys tyttö- tai poikakertojasta.Vaikka päähenkilön hätä ja paha olo tarttui lukijaan, teksti oli tavallaan objektiivista eikä väkivaltakohtauksilla, huumeiden- tai alkoholinkäytöllä tai seksillä mässäilty. Esimerkiksi kannessa kuvattua ilmastointiteipin poisrepimistäkin olisi voitu kuvailla vaikka kuinka kaameaksi.Itse asiassa olin vähällä jättää kirjan kirjaston hyllyyn pelkästään sen hurjan kansikuvan perusteella.

Tarinassa keskeisiä olivat henkilökuvaukset. Makke oli tiennyt syntymästään asti olevansa väärässä kehossa. Kasvaessaan hänellä oli pulmia, joita niin sanottu normaali ihminen ei tule edes ajatelleeksi. Vaikka Makke ajautuu huonoon seuraan eikä jaksa käydä koulua kunnolla, hänellä on silti hyvä sydän. Pidin kirjassa siitä, että Makke esitti myös mielipiteitään ihan yleisiin asioihin, kuten nuorten vähäiseen nukkumiseen ja poikien ja tyttöjen väliseen taisteluun koulussa. Myös rasismi kuului Makken elämään. Makken äidilläkään elämä ei mene kovin hyvin ja isoveli Aaronilla on omat ongelmansa. He ovat molemmat mielestäni melko ristiriitaisia henkilöhahmoja. Perhe yrittää selviytyä isän ennenaikaisesta kuolemasta. Sisarusten isäpuoli ei onneksi ole ilkeä heille. Vaikka Makken äidillä menee usein hermot, hän seisoo kuitenkin lapsensa takana ja puolustaa tätä tiukan paikan tullen, samoin isoveli. Erinäiset tappelut kotona ja kodin ulkopuolella synkistivät tunnelmaa. Valopilkkuna synkkyyden keskellä pilkahtivat ymmärtäväinen luokanvalvoja, ystävällinen myyjä ja Makken kohtalontoveri Ana. Yleisesti ottaen Makken kaverit ottivat hänen erilaisuutensa vastaan todella hyvin ja mietin tapahtuisiko niin todellisuudessa.

Järkyttävää mielestäni kirjassa oli se, kuinka yksin Makke oli identiteettiongelmansa kanssa.  Henkilöiden hyökkäävä käytös toisiaan kohtaan oli mielestäni pelottavaa. Eikä uhka ollut pelkästään perheessä vaan myös Helsingin kaduilla. Makke tajusi vasta parikymppisenä, että hänenlaisilleen on oma nimitys. Yllättävää oli, ettei edes hänen seurustelukumppaninsa välttämättä tajunnut, että hän oli tyttö.

Suosittelisin rankkuudesta huolimatta tätä kirjaa, koska se auttoi ainakin minua ymmärtämään transsukupuolisten ihmisten elämää ja vaikeuksia. Teos pyrkii opettamaan suvaitsevaisuutta ja toisen ihmisen asemaan asettumista. Transsukupuolisuus on vakava asia ja tällainen kirja oli mielestäni todellakin tarpeen kirjoittaa. Joku kirjan henkilöistä ilmaisi asian mielestäni todella hyvin: "Transsukupuolisuus ei ole seksuaalikysymys vaan identiteettikysymys."

Tähdet: ***½

Emmi Itäranta - Teemestarin kirja

Maailmasta on loppumassa vesi. 
Suunnattoman katastrofin – ehkä ilmastonmuutoksen, ehkä jonkin muun – läpikäynyt ihmiskunta sinnittelee veden vähyyden ja sen säännöstelyä hallitsevan diktatuurin vallan alla. Vain kaatopaikoille hautautunut teknologia ja teemestarien sukupolvien ajan pitämät päiväkirjat muistuttavat entisistä ajoista. 
 Noria on teemestarien sukua, ja pian on hänen vuoronsa ottaa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvo – ja edeltäjiensä tarkkaan varjelema salaisuus. Aikana, jona veden kätkeminen on rikoksista pahin, sotilasvallan katseet kiinnittyvät väistämättä teemestarin taloon…
Teemestarin kirja on vavahduttava kuvaus maailmasta, jonka alkusoittoa kuuntelemme jo tänä päivänä. 

Itärannan esikoisteos on koskettava kuvaus tulevaisuudesta, jossa vettä säännöstellään, suojaudutaan hyönteisiltä ja auringolta sekä yritetään pärjätä sellaisessa maailmassa, jonka me tuleville sukupolville jätämme.

Kuva maailmasta, jossa ihmiset elävät tulevaisuudessa, piirtyy selkeänä lukijan mieleen ja tulee pysymään siellä pitkään. Teemestarin kirja oli ihanan erilainen dystopiakirja. Lukijalle ei kerrottu, mikä suuri katastrofi maailmassa on tapahtunut, vaan puhutaan luontevasti öljysodista Skandinaviassa ja merenpinnan noususta. Tarkkaa ajankohtaakaan ei kerrottu, mikä oli mielestäni hyvä. Lisäksi tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin nykyistä Itä-Suomea tai Venäjää. Se tekee kirjasta kiinnostavan. Erityisesti mieleeni jäi, kun Noria ja hänen ystävänsä löytävät erään "entislaitteen" ja arvuuttelevat, mitä sillä tehdään. Kaikki nykyihmiselle tuntemattomat laitteet, kuten viestimet ja helipyörät kulkevat tekstin mukana, kuin lukija tietäisi tasan tarkkaan, mitä ne ovat. Huomasin, että tekstistä tulee näin jotenkin realistisempaa ja tulevaisuuden maailmasta todempi. Lukijan ikään kuin oletetaan elävän kirjan kuvaamaa aikakautta eikä suinkaan nykyaikaa. Hyönteishuppu otetaan mukaan joka kerta kun mennään ulos ja esitetään aivan luonnollisena asiana. Nykyihmisen mielestä hyönteishuppu olisi varmasti todella ahdistava. Nykyajasta käytetään kirjassa nimeä entisaika.

Itärannan kaunis kieli läpi koko teoksen tulee mieleeni toisena asiana tästä kirjasta. Esimerkiksi "Liikaa vettä on virrannut sen jälkeen, kun viimeksi kävitte luonamme" oli mielestäni aivan ihanasti sanottu. Tulevaisuuden ihmiset toivottavat siunausta toisilleen sanomalla "Virratkoot puhtaat vedet luoksenne". Teeseremoniaa ja sen etikettiä kuvaillaan mielestäni sopivan tarkasti, ei kyllästymiseen asti. Ehdin kyllä hieman ihmetellä, missä vaiheessa tulevaisuuden historiaa teeseremonia on rantautunut näinkin länteen. 

Henkilöitä on kirjassa melko vähän. Päähenkilö Noria on nuori nainen, josta on tulossa isänsä lailla teemestari. Hänestä ja muista henkilöistä jäi hieman tyhjä vaikutelma, ehkä siksi, että heidän ulkonäkönsä kuvailu jäi hyvin vähäiseksi. Tässä kirjassa oli selvästikin ennemmin kyse tarinasta ja täysin mahdollisesta (tai jopa todennäköisestä) tulevaisuudenkuvasta, kuin henkilöhahmoista. Henkilöiden nimet olivat pääosin moderneja, mutta joukkoon mahtui muutama suomalainen nimi, kuten Aino ja Vesa. Erityisesti kirjassa pidin siitä, että vaikka armeijalla on hirmuvalta ja diktatuuri kukoistaa, kaikki sotilaatkaan eivät ole pahoja.

Teemestarin kirjan syvyys kosketti. Kysymys siitä kenelle vesi kuuluu, ympäristöstä huolta pitäminen ja kierrättäminen olivat kaikki teoksessa esiin tuotuja aiheita. Kirjan alkupuolella kirjailija myös vetoaa Norian kautta lukijaan, jotta tämä tekisi tänään jotakin toisin auttaakseen ilmastonmuutoksesta kärsivää maapalloa. Aina luettuani kirjaa tartuin vesilasiin kiitollisena siitä, että vesi on puhdasta ja sitä on.

Tämä kirja ei ole mikään toimintapaketti, eikä sen kuulukaan olla. Kaikessa rauhassa lukeminen auttaa pääsemään sisälle kirjan ainutlaatuiseen tunnelmaan. Juoni eteni vaivattomasti ja omaa tahtiaan. Loppupuolella oleva juonenkäänne pisti koko tarinan kulkemaan ihan uutta rataa. Silti kirjan loppu oli mielestäni turhan pitkitetty ja se jäikin valitettavasti kaihertamaan mieltäni. Viimeisillä sivuilla itkukohtaus on taattu. Teoksen kannessa oleva teekupin jättämä ympyrä oli mielestäni hyvä keksintö, mutta kirjaa lukiessa huomasinkin, että se voi tarkoittaa myös jotain muuta...

Tähdet: ****

Jennifer Egan - Sydäntorni

Jossakin päin kesytöntä Itä-Eurooppaa kohoaa ikiaikainen linna. Sen vanhin ja vahvin osa on liki tuhat vuotta valloittamattomana säilynyt sydäntorni, jossa linnan tuore omistaja Howard näkee sukupolvien ylvään jatkumon. Howardin serkku, restaurointipuuhiin kutsuttu raikulipoika Danny ei näe muuta kuin puuttuvan internetyhteyden. Ja sydäntorniin linnoittautuneen 98-vuotiaan paronitar von Ausblinkerin.
Mutta maaginen sydäntorni kätkee sisäänsä muutakin kuin varsijousella ja muurinmurtajalla varustautuneen, Howardin hotellihankkeeseen vähintäänkin nyreästi suhtautuvan paronittaren. Howard kutsuu sitä menneisyyden nosteeksi, Danny mätäneviksi rakenteiksi. Lapsuuden tragedian muovaamat serkukset hahmottavat paikkansa maailmassa kovin eri tavoin, kunnes osat pikkuhiljaa alkavat vaihtua. Mitä tapahtuu, kun menneisyys lakkaa kantamasta ja sydäntorni murtuu – sen tietää vain tarinaa vankilan kirjoitusterapiaryhmässä kirjoittava Ray. Mutta kuka tarinan henkilöistä on murhasta tuomittu Ray?
Aika suurella hämäyksellä läpimurtonsa tehneen Jennifer Eganin Sydäntorni on goottilaisen kauhukertomuksen kaapuun kääriytynyt dekkari, olemassaoloa elähdyttävästi luotaava taideteos – ja pahuksen viihdyttävä lukukokemus! 

Jennifer Eganin Sydäntorni tarjosi lukijalle mielenkiintoisen lukukokemuksen sekä mieleenpainuvan tarinan henkilöineen ja ympäristöineen. Draculamainen linnaympäristö keskellä ei-mitään herätti paikoin kauhunsekaisia tunteita, joihin takakannen tekstikin viittaa.

Eganin tyyli oli erilainen ja romaani oli melko nopealukuinen. Erikoiseksi tekstin tekivät näytelmäkäsikirjoitusmaiset ilmaisut, jotka korvasivat tavanomaiset johtolauseet. Esimerkiksi näin:  Danny (taakseen): Mitä nyt? tai Ann (nyyhkyttäen): Onko meidän pakko? Lisäksi lukija joutui seuraamaan hyvin tarkkaan kuka puhuu, koska johtolauseen vastinettakaan ei aina tekstissä ollut. Itselleni se oli melko helppoa, kun siihen tottui. Myös romaanin rakenne oli mielenkiintoinen. Kirja oli jaettu kolmeen osaan, joista viimeinen toimitti mielestäni epilogin virkaa. Viimeisessä osassa tarinaa seurataan kokonaan eri henkilön näkökulmasta, mutta se antaa silti riittävästi tietoa tarinan jatkosta. Osan lukija joutuu itse päättelemään. Romaanissa seurattiin periaatteessa kahta tarinaa, Dannya Howardin linnassa ja Rayta vankilaympäristössä. Oli hyvä, että molemmissa tapahtui, eikä kumpikaan jäänyt tylsäksi.

Juoni oli koukuttava ja kehittyi koko ajan. Ainakin itse olin täysillä mukana alusta alkaen. Salaperäinen ympäristö ja viittaukset Dannyn hieman epämääräiseen menneisyyteen herättivät mielenkiintoa ja saivat jatkamaan eteenpäin. Läpi kahden ensimmäisen osan lukija miettii, kuka istuu vankilassa, kuka tappoi kenet? Kirjassa heiteltiin mielestäni todella taitavasti vihjeitä siitä, kuka mahdollinen murhaaja saattaisi olla. Itse en kyllä arvannut murhaajaa tai uhria etukäteen. Kerronta muuttui hienosti sillä hetkellä, kun Rayn henkilöllisyys selvisi. Kiinnostavaa tarinassa oli se, että vaikka oli kyse murhan taustakertomuksesta, kaikki asiat eivät välttämättä liittyneetkään toisiinsa tai jotkin vihjeet olivat selvästi hämäystä. Lisäksi lukija ei aina tiennyt, mikä oli totta ja mikä ei. Kirjan loppu oli mielestäni ihanan realistinen ja tarinan ympyrä sulkeutui. Silti minua jäi askarruttamaan erään ongelmallisen sivuhenkilön kohtalo.

Henkilöt olivat loppuunvietyjä ja jokaisella oli takanaan oma tarinansa. Erityisesti pidin hieman erikoisemmanlaatuisesta ja realistisesta rakkaustarinasta joka kirjaan kätkeytyi. Martha ja muut sivuhenkilöt oli mietitty huolella ja olivat hahmoina viihdyttäviä. Lisäksi oli hauska huomata, miten lukijana ehdin muodostaa Dannysta kuvan, ennen kuin hänen ulkonäköään kuvailtiin lainkaan. Kävi ilmi, että henkilön ulkonäkö ei vastannutkaan yhtään sitä, miltä kuvittelin hänen näyttävän. Dannyn riippuvuus kännyköihin ja muiden kanssa viestimiseen oli mielestäni hyvä yksityiskohta, samoin henkilöiden keksimät uudet sanat. Viittaukset ja takaumat henkilöiden lapsuusmuistoihin toivat ehdottomasti lisää syvyyttä tarinaan ja kiristivät juonen otetta lukijasta.

Suosittelisin tätä kirjaa hieman erilaista kauhukirjallisuutta hakeville, psykologiasta kiinnostuneille tai muuten vain mielenkiintoista kirjaa etsiville. Kirjassa on myös muutama hyvä nyky-yhteiskuntaa koskeva juttu. Omasta mielestäni teos oli viihdyttävää luettavaa, kaikin puolin kiinnostava ja tuotti sopivasti päänvaivaa. Lopuksi haluan kiitellä selvästi hyvää työtä tehnyttä suomentajaa.

Tähdet: *****

Annukka Salama - Piraijakuiskaaja

"Unna ja Rufus. Match made in heaven."

Faunoidijengin fiilikset ovat korkealla kuin Kalifornian taivas: avain Unnan mystiseen syntyperään näyttää löytyvän toiselta mantereelta ja koko viisikko pääsee mukaan matkalle. Johtolangat ohjaavat heitä odottamattomaan suuntaan. Onko arvoituksella jotain tekemistä Rufuksen ja tämän suvun musertavan menneisyyden kanssa? Sähköä ilmaan tuovat myös uudet ystävät, salaperäiset aaltoja kesyttävät sisarukset Eden ja Nemo, joiden läsnäolo hermostuttaa laumaansa suojelevaa Rufusta. Kun tieto Unnan olemassaolosta leviää, Rufuksen huoli kasvaa. Maailman viimeisin lohikäärme ja planeetan ainoa faunoidinaaras ovat tulenarka yhdistelmä, joka kiinnostaa muitakin kuin metsästäjiä. Parin rakkaustarina tuntuu olevan kirjoitettu tähtiin, mutta tekeekö se siitä ikuisen?
Piraijakuiskaajan kyydissä tunteet ovat kuumia, vaahtopäät korkeita ja metsästäjien moraali kylmäävän matala.

Piraijakuiskaaja on Faunoidit-sarjan toinen osa ja jatkaa Käärmeenlumoojan aloittamaa tarinaa nuorista, jotka saavat voimansa kukin omalta voimaeläimeltään. Tässä kirjassa päästään matkalle paahteiseen Kaliforniaan ja tavataan uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia - ja opetellaan surffaamaan.

Salaman henkilöt ovat visuaalisia ja huomasin teoksessa jonkinlaista elokuvamaisuutta. Kuvausten perusteella henkilöiden ulkonäön voi kuvitella todella selkeästi ja heidät on helppo siirtää suoraan paperille tai elokuvaan. Kirjan alussa mennään eikä meinata; kirja alkaa vauhdikkaalla takaa-ajokohtauksella eksoottisessa ympäristössä. Jokainen miljöö ja tilanne piirtyy selkeästi lukijan mieleen. Pidin erityisesti surffauskohtauksesta. Sitä oli kuvattu uskottavasti ja mielenkiintoisesti ja se herätti palavan halun oppia surffaamaan.

Jokainen henkilö on omanlaisensa ja lukijana tuli sellainen olo, että olen saanut uusia ystäviä ja tunnen heidät hyvin. Itse pidin jo Käärmeenlumoojassa siitä, että viiden faunoidin jengissä henkilöiden elementit jakaantuvat sattumanvaraisesti, eivät yksi-kaikkia-periaatteella. Lisäksi pidin henkilöille valituista voimaeläimistä. Ne eivät ole liian eksoottisia tai jotenkin upeita, paitsi Rufuksella, joka paljastui vasta kirjan loppupuolella. Mielestäni kirjan ainoa miinus on harrypottermainen "friikit friikkien joukossa" -tyylinen asetelma, jossa Unna ja Rufus ovat maailman ainoa faunoidinaaras ja viimeinen lohikäärme. Vielä Rufuksen tässä kirjassa lisääntyvä auktoriteetti ja voittamattomuus olivat mielestäni jotenkin liikaa.

Salaman vahvuus on hyvä dialogi. Joonen ja Viken herjanheitto saa nauramaan kippurassa - ja monta kertaa. Lisäksi Salama on tavoittanut nuorison puhekielen ja jutut aivan loistavasti. Vaikka kirosanoja tekstissä piisaakin, ne kuuluvat nuorison suuhun ja ilman niitä tekstistä ei tulisi läheskään niin uskottavaa. Henkilöiden keskustelut ja vitsailut Frontside olliesta ja Joonen mutsista ovat luontevia ja hauskoja. Tykkään myös siitä, että Unna osaa vastata Viken herjoihin samalla mitalla. Mielestäni paikallaan olivat myös Nemon luonnonsuojelusaarnat. Ne nostivat esille vakavia aiheita, antoivat lukijalle mietittävää ja koskettivat erityisesti minua.

Kirja piti otteessaan todella intensiivisesti. Kirjaan on ripoteltu jännityksen kohokohtia läpi koko tekstin, ei vain yhtä pommia sitten lopussa. Mielestäni Unnan ja Rufuksen erimielisyydet ovat paikallaan, muuten pari olisi liian täydellinen. Eroottiset lataukset henkilöiden välillä ovat voimakkaita ja tuovat omanlaistaan jännitystä kirjaan, kun henkilöt yrittävät kamppailla ihmisen tahdon ja eläimen vaistojen välillä. Normaalisti itseäni ärsyttäisi tämäntyyppinen, mutta Piraijakuiskaajassa se on oleellinen asia ja täysin ymmärrettävää - ovathan henkilöt puoliksi eläimiä. Koin isona plussana myös sen, että Salama ei ollut keskittynyt sarjan toisessa osassa pelkästään taisteluun metsästäjiä vastaan, vaikka se olisi ehkä ollut helppo tie jatkaa tarinaa.

Kaiken kaikkiaan pidin Pirjaijakuiskaajasta kokonaisuutena enemmän kuin Käärmeenlumoojasta. Piraijakuiskaajan loppu on herättänyt paljon keskustelua ja mielestäni se oli omaperäinen ratkaisu ja jään odottamaan kärsimättömänä sarjan seuraavaa osaa. Piraijakuiskaaja on yksinkertaisesti mahtava kirja ja suosittelen Faunoideja ehdottoman lämpimästi!

Tähdet: *****

Kirjatraileri: http://www.youtube.com/watch?v=93sHCpDnyJE