Jennifer Egan - Sydäntorni

Jossakin päin kesytöntä Itä-Eurooppaa kohoaa ikiaikainen linna. Sen vanhin ja vahvin osa on liki tuhat vuotta valloittamattomana säilynyt sydäntorni, jossa linnan tuore omistaja Howard näkee sukupolvien ylvään jatkumon. Howardin serkku, restaurointipuuhiin kutsuttu raikulipoika Danny ei näe muuta kuin puuttuvan internetyhteyden. Ja sydäntorniin linnoittautuneen 98-vuotiaan paronitar von Ausblinkerin.
Mutta maaginen sydäntorni kätkee sisäänsä muutakin kuin varsijousella ja muurinmurtajalla varustautuneen, Howardin hotellihankkeeseen vähintäänkin nyreästi suhtautuvan paronittaren. Howard kutsuu sitä menneisyyden nosteeksi, Danny mätäneviksi rakenteiksi. Lapsuuden tragedian muovaamat serkukset hahmottavat paikkansa maailmassa kovin eri tavoin, kunnes osat pikkuhiljaa alkavat vaihtua. Mitä tapahtuu, kun menneisyys lakkaa kantamasta ja sydäntorni murtuu – sen tietää vain tarinaa vankilan kirjoitusterapiaryhmässä kirjoittava Ray. Mutta kuka tarinan henkilöistä on murhasta tuomittu Ray?
Aika suurella hämäyksellä läpimurtonsa tehneen Jennifer Eganin Sydäntorni on goottilaisen kauhukertomuksen kaapuun kääriytynyt dekkari, olemassaoloa elähdyttävästi luotaava taideteos – ja pahuksen viihdyttävä lukukokemus! 

Jennifer Eganin Sydäntorni tarjosi lukijalle mielenkiintoisen lukukokemuksen sekä mieleenpainuvan tarinan henkilöineen ja ympäristöineen. Draculamainen linnaympäristö keskellä ei-mitään herätti paikoin kauhunsekaisia tunteita, joihin takakannen tekstikin viittaa.

Eganin tyyli oli erilainen ja romaani oli melko nopealukuinen. Erikoiseksi tekstin tekivät näytelmäkäsikirjoitusmaiset ilmaisut, jotka korvasivat tavanomaiset johtolauseet. Esimerkiksi näin:  Danny (taakseen): Mitä nyt? tai Ann (nyyhkyttäen): Onko meidän pakko? Lisäksi lukija joutui seuraamaan hyvin tarkkaan kuka puhuu, koska johtolauseen vastinettakaan ei aina tekstissä ollut. Itselleni se oli melko helppoa, kun siihen tottui. Myös romaanin rakenne oli mielenkiintoinen. Kirja oli jaettu kolmeen osaan, joista viimeinen toimitti mielestäni epilogin virkaa. Viimeisessä osassa tarinaa seurataan kokonaan eri henkilön näkökulmasta, mutta se antaa silti riittävästi tietoa tarinan jatkosta. Osan lukija joutuu itse päättelemään. Romaanissa seurattiin periaatteessa kahta tarinaa, Dannya Howardin linnassa ja Rayta vankilaympäristössä. Oli hyvä, että molemmissa tapahtui, eikä kumpikaan jäänyt tylsäksi.

Juoni oli koukuttava ja kehittyi koko ajan. Ainakin itse olin täysillä mukana alusta alkaen. Salaperäinen ympäristö ja viittaukset Dannyn hieman epämääräiseen menneisyyteen herättivät mielenkiintoa ja saivat jatkamaan eteenpäin. Läpi kahden ensimmäisen osan lukija miettii, kuka istuu vankilassa, kuka tappoi kenet? Kirjassa heiteltiin mielestäni todella taitavasti vihjeitä siitä, kuka mahdollinen murhaaja saattaisi olla. Itse en kyllä arvannut murhaajaa tai uhria etukäteen. Kerronta muuttui hienosti sillä hetkellä, kun Rayn henkilöllisyys selvisi. Kiinnostavaa tarinassa oli se, että vaikka oli kyse murhan taustakertomuksesta, kaikki asiat eivät välttämättä liittyneetkään toisiinsa tai jotkin vihjeet olivat selvästi hämäystä. Lisäksi lukija ei aina tiennyt, mikä oli totta ja mikä ei. Kirjan loppu oli mielestäni ihanan realistinen ja tarinan ympyrä sulkeutui. Silti minua jäi askarruttamaan erään ongelmallisen sivuhenkilön kohtalo.

Henkilöt olivat loppuunvietyjä ja jokaisella oli takanaan oma tarinansa. Erityisesti pidin hieman erikoisemmanlaatuisesta ja realistisesta rakkaustarinasta joka kirjaan kätkeytyi. Martha ja muut sivuhenkilöt oli mietitty huolella ja olivat hahmoina viihdyttäviä. Lisäksi oli hauska huomata, miten lukijana ehdin muodostaa Dannysta kuvan, ennen kuin hänen ulkonäköään kuvailtiin lainkaan. Kävi ilmi, että henkilön ulkonäkö ei vastannutkaan yhtään sitä, miltä kuvittelin hänen näyttävän. Dannyn riippuvuus kännyköihin ja muiden kanssa viestimiseen oli mielestäni hyvä yksityiskohta, samoin henkilöiden keksimät uudet sanat. Viittaukset ja takaumat henkilöiden lapsuusmuistoihin toivat ehdottomasti lisää syvyyttä tarinaan ja kiristivät juonen otetta lukijasta.

Suosittelisin tätä kirjaa hieman erilaista kauhukirjallisuutta hakeville, psykologiasta kiinnostuneille tai muuten vain mielenkiintoista kirjaa etsiville. Kirjassa on myös muutama hyvä nyky-yhteiskuntaa koskeva juttu. Omasta mielestäni teos oli viihdyttävää luettavaa, kaikin puolin kiinnostava ja tuotti sopivasti päänvaivaa. Lopuksi haluan kiitellä selvästi hyvää työtä tehnyttä suomentajaa.

Tähdet: *****

Annukka Salama - Piraijakuiskaaja

"Unna ja Rufus. Match made in heaven."

Faunoidijengin fiilikset ovat korkealla kuin Kalifornian taivas: avain Unnan mystiseen syntyperään näyttää löytyvän toiselta mantereelta ja koko viisikko pääsee mukaan matkalle. Johtolangat ohjaavat heitä odottamattomaan suuntaan. Onko arvoituksella jotain tekemistä Rufuksen ja tämän suvun musertavan menneisyyden kanssa? Sähköä ilmaan tuovat myös uudet ystävät, salaperäiset aaltoja kesyttävät sisarukset Eden ja Nemo, joiden läsnäolo hermostuttaa laumaansa suojelevaa Rufusta. Kun tieto Unnan olemassaolosta leviää, Rufuksen huoli kasvaa. Maailman viimeisin lohikäärme ja planeetan ainoa faunoidinaaras ovat tulenarka yhdistelmä, joka kiinnostaa muitakin kuin metsästäjiä. Parin rakkaustarina tuntuu olevan kirjoitettu tähtiin, mutta tekeekö se siitä ikuisen?
Piraijakuiskaajan kyydissä tunteet ovat kuumia, vaahtopäät korkeita ja metsästäjien moraali kylmäävän matala.

Piraijakuiskaaja on Faunoidit-sarjan toinen osa ja jatkaa Käärmeenlumoojan aloittamaa tarinaa nuorista, jotka saavat voimansa kukin omalta voimaeläimeltään. Tässä kirjassa päästään matkalle paahteiseen Kaliforniaan ja tavataan uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia - ja opetellaan surffaamaan.

Salaman henkilöt ovat visuaalisia ja huomasin teoksessa jonkinlaista elokuvamaisuutta. Kuvausten perusteella henkilöiden ulkonäön voi kuvitella todella selkeästi ja heidät on helppo siirtää suoraan paperille tai elokuvaan. Kirjan alussa mennään eikä meinata; kirja alkaa vauhdikkaalla takaa-ajokohtauksella eksoottisessa ympäristössä. Jokainen miljöö ja tilanne piirtyy selkeästi lukijan mieleen. Pidin erityisesti surffauskohtauksesta. Sitä oli kuvattu uskottavasti ja mielenkiintoisesti ja se herätti palavan halun oppia surffaamaan.

Jokainen henkilö on omanlaisensa ja lukijana tuli sellainen olo, että olen saanut uusia ystäviä ja tunnen heidät hyvin. Itse pidin jo Käärmeenlumoojassa siitä, että viiden faunoidin jengissä henkilöiden elementit jakaantuvat sattumanvaraisesti, eivät yksi-kaikkia-periaatteella. Lisäksi pidin henkilöille valituista voimaeläimistä. Ne eivät ole liian eksoottisia tai jotenkin upeita, paitsi Rufuksella, joka paljastui vasta kirjan loppupuolella. Mielestäni kirjan ainoa miinus on harrypottermainen "friikit friikkien joukossa" -tyylinen asetelma, jossa Unna ja Rufus ovat maailman ainoa faunoidinaaras ja viimeinen lohikäärme. Vielä Rufuksen tässä kirjassa lisääntyvä auktoriteetti ja voittamattomuus olivat mielestäni jotenkin liikaa.

Salaman vahvuus on hyvä dialogi. Joonen ja Viken herjanheitto saa nauramaan kippurassa - ja monta kertaa. Lisäksi Salama on tavoittanut nuorison puhekielen ja jutut aivan loistavasti. Vaikka kirosanoja tekstissä piisaakin, ne kuuluvat nuorison suuhun ja ilman niitä tekstistä ei tulisi läheskään niin uskottavaa. Henkilöiden keskustelut ja vitsailut Frontside olliesta ja Joonen mutsista ovat luontevia ja hauskoja. Tykkään myös siitä, että Unna osaa vastata Viken herjoihin samalla mitalla. Mielestäni paikallaan olivat myös Nemon luonnonsuojelusaarnat. Ne nostivat esille vakavia aiheita, antoivat lukijalle mietittävää ja koskettivat erityisesti minua.

Kirja piti otteessaan todella intensiivisesti. Kirjaan on ripoteltu jännityksen kohokohtia läpi koko tekstin, ei vain yhtä pommia sitten lopussa. Mielestäni Unnan ja Rufuksen erimielisyydet ovat paikallaan, muuten pari olisi liian täydellinen. Eroottiset lataukset henkilöiden välillä ovat voimakkaita ja tuovat omanlaistaan jännitystä kirjaan, kun henkilöt yrittävät kamppailla ihmisen tahdon ja eläimen vaistojen välillä. Normaalisti itseäni ärsyttäisi tämäntyyppinen, mutta Piraijakuiskaajassa se on oleellinen asia ja täysin ymmärrettävää - ovathan henkilöt puoliksi eläimiä. Koin isona plussana myös sen, että Salama ei ollut keskittynyt sarjan toisessa osassa pelkästään taisteluun metsästäjiä vastaan, vaikka se olisi ehkä ollut helppo tie jatkaa tarinaa.

Kaiken kaikkiaan pidin Pirjaijakuiskaajasta kokonaisuutena enemmän kuin Käärmeenlumoojasta. Piraijakuiskaajan loppu on herättänyt paljon keskustelua ja mielestäni se oli omaperäinen ratkaisu ja jään odottamaan kärsimättömänä sarjan seuraavaa osaa. Piraijakuiskaaja on yksinkertaisesti mahtava kirja ja suosittelen Faunoideja ehdottoman lämpimästi!

Tähdet: *****

Kirjatraileri: http://www.youtube.com/watch?v=93sHCpDnyJE